Diktaattoripörssi

Nicolae Ceaușescu, ajatusten Tonava ja Karpaattien nero, johti Romaniaa megalomaanisin ottein kunnes sortui kommunismin mukana itäblokin ainoassa väkivaltaisessa vallanvaihdossa. Ceausescu, Kim Il-Sungin ystävä ja ihailija, tuhosi henkilökulttia kutoessaan ison kimpaleen Romanian historiaa.

Ensin pääministerinä, myöhemmin presidenttinä, Recep Tayyip Erdoğan on johtanut Turkkia vuosi vuodelta itsevaltaisemmin ottein. Jos perustuslaki ei ole mahdollistanut presidentin vallan kasvua, perustuslakia on muutettu.

Francisco Franco nousi valtaan verisen sisällissodan jälkeen. Hän oli akseliin kallellaan, mutta pysyi viisaasti erossa toisesta maailmansodasta. Franco palautti monarkian mutta ei monarkkia, ja toimi "jumalan armosta" autoritäärisenä, kansallismielisenä sijaishallitsijana aina kuolemaansa asti.

Adolf Hitlerin aggressiivinen laajentumishimo johti maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan. Valloitettuaan Euroopan kiihkomielisesti antisemitistinen Hitler teollisti joukkotuhonnan murhatakseen vihaamansa juutalaiset, ja lähes onnistui tehtävässään ennen kuin hänen "tuhatvuotinen valtakuntansa" tuli tiensä päähän kahdentoista vuoden kypsässä iässä.

Enver Hoxha pelkäsi vainoharhaisesti kaikkia liittolaisiaan, paitsi jugoslavialaisia, joita hän vihasi. Hoxha rakennutti rannikon täyteen bunkkereita odottaessaan maihinnousua ja teki kommunistisesta Albaniasta Euroopan köyhimmän ja sulkeutuneimman maan.

Aljaksandr Lukašenka nousi itsenäisen Valko-Venäjän presidentiksi maan ensimmäisissä ja viimeisissä vapaissa vaaleissa 1994, valtaapitäviä kritisoineen populistisen kansanliikkeen ehdokkaana. Lukašenka, jonka tiedetään ylpeästi kehuneen itseään Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi, on johtanut maataan kuin Neuvostoliitto ei olisi hajonnutkaan, Moskovasta tukea tarvittaessa anoen.

Slobodan Milosevicilla oli näppinsä pelissä kaikissa 1990-luvun Balkanin sodissa ja niihin kiinteästi kytkeytyvissä kansanmurhissa. Milosevic oli valmis käyttämään äärimmäisiä keinoja lisätäkseen omaa valtaansa ja estääkseen Jugoslavian osatasavaltojen itsenäistymisen.

Benito Mussolini, fasismin isä, puhui innostavasti ja sai junat kulkemaan ajallaan. Mussolini haaveili uudesta Rooman imperiumista ja töräytteli korskeana sodan torvia, mutta kapsahti katajaan kurkotettuaan liian korkealle. Polleasta Ducesta tuli Hitlerin sätkynukke ja hän päätti päivänsä katuojassa.

Viktor Orbán on ollut Unkarin pääministeri vuodesta 2010 alkaen. Orbánin mukaan autoritääriset järjestelmät toimivat paremmin kuin demokratia, ja vuonna 2018 hän julistikin että "liberaalin demokratian aika on ohi". Orbánin kristillinen demokratia vastustaa maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, ja sen vihamiehiä ovat riippumattomat journalistit ja ihmisoikeusryhmät.

Kun sairas, juoppo presidentti Jeltsin nimesi vuosituhannen vaihteessa seuraajakseen tuntemattoman mutta reippaan oloisen nuoren KGB-miehen, maailma katseli Venäjälle toiveikkaana. Vladimir Putin valitsi kansallismielisyyden, autoritarismin, kleptokraattisen valtioterrorin ja sotien ynnä valloitusten tien, ja maailman katse oli täynnä kauhua.

Antonio de Oliveira Salazar oli piinkova talousmies, joka tasapainotti maansa talouden ja ryhtyi yksinvaltiaaksi. Salazar oli sivistynyt, uuttera ja - toisin kuin diktaattorit yleensä - vaatimaton askeetti. Hän oli vannoutunut taantumuksellinen, jonka valtakaudella muutos ja edistys olivat Portugalissa pahimmat kirosanat.

Josif Stalin, kansojen isä, kaitsi Neuvostoliiton supervallaksi hinnalla millä hyvänsä. Stalin murhasi ja vangitsi massoittain alamaisiaan, "puhdisti" kokonaisia kansoja, ja aiheutti tahallaan Ukrainassa uuden ajan pahimman nälänhädän. Kiitokset rautaesiripusta ja kylmästä sodasta kuuluvat niin ikään Stalinille.

Jugoslavian johtaja Tito säilytti valtansa, vaikka uhmasi Neuvostoliittoa itsenäisellä ja sitoutumattomalla linjallaan. Tito oli tärkein Jugoslaviaa koossapitävä voima, ja diktaattorin kuoltua liittovaltio kaatui kymmenessä vuodessa omaan mahdottomuuteensa.

Todor Zivkov, yksi harmaimmista itäblokin hännystelijädiktaattoreista, kannatti Neuvostoliiton kanssa samaa mieltä olemista ja perheenjäsentensä paapomista. Zivkov vastusti kaikkia uudistuksia neuvostokommunismin romahdukseen asti, ja lopulta vanha ja patavanhoillinen johtaja siirrettiin syrjään.